Ehdotelkaa

Hei jospa piirtämään aktivoituisin, niin ehdoitelkaapahan numeroita listasta, joka on kiertänyt sarjakuvablogeja. Vastaan piirtämällä. Tai yritän vastata. Tai ainakin lupaan kirjoittaa Wacomilla niin epäselvästi, kuin osaan. Paljastuxia! Oho! B)))

Itsehän en koskaan osta mitään

Kolme vuosineljännestä kasvatti sankarimme villinä väräjävän juurikasvunsa kautta uutta pensaistoa päähänsä. Oman värin takaisinkasvatus oli vähän turhan paljon kärsivällisyyttä vaativa prosessi ja johti tilanteeseen, jossa parhaillani istun foliohattu päänlämmikkeenä ja kehittelen punajankukertavaa värikerrosta kasvustolleni.

Sama suomeksi:
Ostin joskus taannoin hennaväriä, jolla värjäsin varsin menestyksekkäästi koko letin etulirtteineen päivineen luonnollisehkon punertavaiseksi. Siitä kului kuukausikaupalla ajanjaksoa tyystin värjäämättä ja oman värin kasvaittelu oli jo hyvällä mallilla - kunnes kävi käsky Tampereelle ja eihän entiseen, joskin lyhytaikaiseen, kotikaupunkiin sovi suksia nyt ihan perseen värisenä.

Päässä on siis hennaväri. Ja hennaväristä saa tehtyä nätin ja kestävän aasinsillan hippeilyyn ja ekoisaan elämään.

Seuraan satunnaisesti puolella silmällä muutamia eko- ja "eko"blogeja ja niitä tuntuis kaikesta paasauksesta huolimatta yhdistävän eräs hassunhauska pikkuseikka.

Nimittäin

krääsän____haalinta___666

Rankasti yleistäen tuntuu lähes jokaisella hippeyden sädekehää kiillottelevalla olevan jonkinlainen jokamiehenoikeus kaikenlaisen sälän keräämiseen, vaikka maalaisjärjellä ajateltuna tavararöykkiön kasaamisen luulisi olevan kaikkea muuta kuin ekoteko. Halveksutaan kuluttavaa yhteiskuntaa ensimmäisessä postauksessa ja toisessa postauksessa esitellään nappeja, toisessa koruja ja kolmannessa hattuja. "Ekoilusta kiinnostunut" ja "kemikaalittomampaa elämää viettävä" kantaa haltioissaan kotiin kolme kiloa lapasia ja laukkuja ja tekee jokaisesta erillisen postauksen. Sitten voidaan puhista ja ähistä "Älä osta mitään" -päivän tarpeellisuudesta ja arvostella taas lisää kansan kulutustottumuksia ja syyttää yhteiskuntaa, johon rihkamanhaalijahippi ei jostain syystä itse koe kuuluvansa.

Okei, sä ostat suurimman osan sun neulepaitakokoelmasta kirpparilta. Sä ostat suomalaiselta muumikoivutervapihkahunajadesignyhtiöltä ne kaikki lasivaasit, joilla olohuoneen kolme kierrätyskeskuksesta kannettua laatikkopöytää täyttyy. Sä teet ihan hil-lit-tö-mi-ä löytöjä päivä toisensa perään ja niiden hiilijalanjälkeä tietty lieventää se, että ne on kierrätettyjä.

Mutta.

Onko heräämisen paikka siinä vaiheessa, kun oikeasti ostaa joka ikinen viikko jotain uutta? Tarvitsetko sä aivan ehdottomasti jonkun hämyn vempaimen, jonka käyttötarkoitusta et ihan tasan tarkkaan tiedä, mutta joka maksoi vaan neljä euroa kirpparilla, jos nurkat tursuu tavaraa muutenkin? Ja ennenkaikkea: onko sulla oikeutta nillittää muiden kulutuksesta ja ostoksista jos itse ostat aivan yhtä raivolla kaikkea vastaantulevaa jos siinä lukee "eko", "luomu" tai "kierrätetty"?

Zappalla ryyditetty harjoitelma

Tekosyitä laiskahkoon päivittämiseen

Olen viettänyt pari viikkoa lähestulkoon sisätiloissa selälläni maaten, erinäisistä syistä johtuen.

Tänään menin sitten ulos, sain puheripulin apteekissa ja jatkoin samaa juttua naapurikaupan kilpikonnan kanssa. Totesin viisaammaksi poistua, ennenkuin alan jutella liukuportaillekin.


Kotimatkalla tein brofistin liikennevalolle.

 

 

           (Kuva: knowyourmeme)

Rastojen hankinta ja -hoito-ohjeet

Heipzxz! Oon selannut hurjalla mielenkiinnolla kaikenlaisia ulkonäköön liittyviä ohjeistuksia ja koska juuri kirjoitse perehdyin aiheeseen nimeltä Rastat, kannan korteni kekoon tässä tärkeässä asiassa, kuten moni muukin näyttää tehneen. Ilahduttavaa, miten niin moni bloginpitäjä on omaksunut jamaikalais-afrikkalaista tapakulttuuria.

1. Rastamateriaalin hankinta
Karibianmeren saarelta löytyy se aito ja alkuperäisin rastamateriaali. Halpakopioita on siinnyt muuallekin maailmaan, mutta jos vain mahdollista, ui Väli-Amerikkaan. Täältä löydät aidoimmat rastat. Rastoja on useanlaisia ja näistä tunnetuimpia ovat Twelwe Tribes of Israel- ja Bobo Shanti -rastat. Rastoja saatat löytää myös Etiopiasta.

Useimmissa rastaa käsittelevissä blogeissa puhutaan muovista (?) kuiduista (??) ja kaikenlaisesta perverssistä aina höyryttämisestä takuttamiseen (??!), mutta rastoja käsitellessä suosittelisin unohtamaan moiset barbaaritavat. Voi muuten pian hyvinkin käydä niin, että rastat käsittelevät sinua. Rastamateriaalia kannattaakin siis lähestyä kunnioittavasti, kivikautisen metsämiehen oveluudella. Paras tapa saada mahdollisimman paljon rastoja yhdellä kertaa on virittää verkko- tai kuoppa-ansa, asettua sen taakse pensaikkoon ja huutaa "Haile Selassie I".

Materiaalihankinta on ehdottomasti vaativin vaihe. Seuraavaksi onkin hämmentävän suosittu tapa rastojen hyödyntämiseen ulkonäköseikkana, nimittäin...

2. Rastojen valmistelu ja kiinnittäminen
Jostain kumman syystä rastoihin mieltyneet tahtovat vangita nämä harvinaisen ryökälemäisellä tavalla: ompelemalla ja letittämällä päähänsä. Allekirjoittanut ei tätä kolonialismin kasvattien julkeaa paluumuuton estämistä ymmärrä, mutta koska tapa lienee ilmeisen suosittu, on siihenkin oltava säälliset ohjeet.

Rastoja on keskenään hyvinkin erinäköisiä: ohuita, paksuja, lyhyitä, pitkiä, miehiä, naisia. Toisia se häiritsee enemmän kuin toisia, ja he pyrkivät hankkimaan keskenään samannäköisiä, jotta "vaikutelma olisi tasaisempi". Toiset hankkivat tietoisesti keskenään erilaisia rastoja, jotta ne "näyttäisivät aidommilta".

Rastojen valmistelussa kannattaa unohtaa ne silitysraudat, huovutusneulat ja varsinkin kammat - niillä ette pääse puusta pitkään. Paras tapa valmistella rastat tulevaan on selittää asia rauhalliesti heidän omalla kielellään patwaksi.

Rastojen kiinnittäminen ompelemalla on epäeettistä ja letittäminen mahdotonta, joten jonkinlainen hellävarainen sitominen tai teippaaminen on suositeltavaa. Rastoja voit kiinnittää päähäsi niin paljon, kuin uskot penkistä otsalihaksilla nostavasi.

3. Rastojen hoito
Jos olet näillä ohjeilla todellakin päässyt kohtaan kolme, olet aikamoinen sankari ja vapaudenriistäjä, eikä sinulta sovi kieltää rastojen huolehtimisen ohjeistusta. Rastojen ruokavalio on perinteisesti I-Tal, joka ei sisällä lihaa eikä suolaa, vaan pääosin kasviksia. Pyhä yrtti, ganja, ei ole pakollista eikä oman maasi lainsäädännön vuoksi suotavaakaan, mutta rastoille tärkeä meditaatioväline. Sinun tulee myös rastoja päässäsi kantavana suhtautua heidän kokoontumisiinsa ja rukoushetkiinsä kunnioituksella. Olit sitten sillä hetkellä vessassa tai nukkumassa.

Mikäli rastat pysyvät päässäsi terveinä ja tyytyväisinä, pitäisi lopputuloksen muistuttaa jotakuinkin tätä:

(kuvien lähteet: heymusica.com & galaxyaudio.com)

4. Niille, jotka hiffasivat etten puhukaan hiuksista
Afrikan mantereelta raahattiin suuria määriä alkuperäiskansaa orja-ainekseksi työmaille. Jamaikalle dumpattiin ne vaikeimmat tapaukset, joista edelleen toimiva Rastafari-yhteisö polveutuu. Sana "rasta" on siis lyhennys henkilöstä, joka tähän kyseiseen yhteisöön kuuluu. "Rastat päässä" on siis yhtä kuin "nyabinghi-rumpuja pärisyttävät, Jah'n nimeen vannovat orjien jälkeläiset päässä" ja "rastojen höyrytys ja niiden päiden kiinni polttaminen" on yhtä kuin jotain sanoinkuvaamattoman brutaalia.

Suomen kieleen itseensä parkkeerannut sana "rasta" on menettänyt alkuperäisen tarkoituksensa. Itseäni huvittaa mielikuva siitä, kun joku sanoo "käyneensä suihkussa ja pesseensä myös rastat". Korrektimpi nimitys tälle takkuisalle hiustyylille olisi siis locksit, jota itsekin aloin käyttää perehdyttyäni aiheisiin "rastat" ja "mitä vittua nyt taas, Hessu". Sanaa "rasta" näkee ja kuulee jopa virallisissa yhteyksissä, ja siksi olisi varmasti erittäin vaikeaa vakiinnuttaa käyttöön sanaa "locksit".

Yhteenvetona siis:
Olkoon päässä itse kullakin locksit, rastat, paloautot tai vaikka kävelykepit, mutta allekirjoittanutta tulee aina ja ikuisesti huvittamaan sana "rastat", kun puhutaan hiuksista, eikä ihmisistä. Aiheesta kiinnostuneelle suosittelen vaikkapa Bob Marleyn elämäkerran kertaamista tai suomalaisen jamaikankävijä Kari "Kosmos" Saariston kirjaa Natty Congo Bongo: Juurijuttuja Jamaikalta.

Ps. Olen itsekin käyttänyt sanaa "rasta" puhuessani hiuksista, mutta en enää perehdyttyäni aiheeseen. Paitsi vahingossa.
Pps. Ja mullakin on locksit.

Älyköinti

Blogilistasin itseni, mutta en kehtaa mainostaa itseäni Facebookissa. Loggasinpa ineen tuotanoin kertoakseni vain että vittu täälä on hiostavaa ja Stieg Larsson on loistokirjailija. Ikinä ei oo menny näin täydestä se, että Olof Palme olis KGB-agentti.

Linkittäkääpä joutessanne mulle kiinnostavia blogeja! Mun lista on aika vähäinen ja en vaan löydä niitä parhauden ilmentymiä. Ulkonäköbloggaus ei oo meikän heiniä kun en sitä itse niin runsaasti tuskaile, mutta poikkeuksellisen mielenkiintoiset sellaisetkin ovat tervetulleita.

Ukkostaisipa oikein pakanallisjumalallisella raivolla ja volyymilla. Ukkonen helteen jälkeen on vähän niin kuin ilmaa puhdistava riita painostavan hiljaisuuden päätteeksi.

Menipä turhan syvälliseksi. Ja runolliseksi. Ja sentimentaaliseksi. Siihen auttaa:

(kuva löytyi muistitikulta)

Säyseä festariraportti

Tässä kuumuudessa on vaikea edes ajatella, mut silti paiskaan näkösälle mietelmiä viikonlopun musiikkitarjonnasta. Molemmat elämykset mahdollisti jäsen S, kiitosta vaan siihen suuntaan.

(kuva: Lassi Kaarla

Perjantaina oli Jätkäjätkät -yhteen levynjulkkarihumpat. Levyn nimi "Jatkojatkot" kuulosti allekirjoittaneen korvaan jotenkin luvattoman karseelta, mutta keikalla ilmoille ladattu sisältö vaikutti oikein miellyttävältä. Moni veisu oli jopa positiivinen yllätys, muutaman kohdalla vähän fiilis lässähti (juu, on yksi meikän lempiyhtyeistä, mutta kyllähän suosikkiakin saa kritisoida?).
 Itse keikka viehätti, niin kuin vain Jätkäjätkien lavameininki nyt vaan voi viehättää. Sinne tänne poukkoileva, hallittu kaaos tarttui poikkeuksellisesti eturivissä jäyhänä rokkipoliisoivaan itseenkin ja pian pogosikin hänkin itselleen kipeät jalat ja hikisen pintakerroksen. Taitavien muusikoiden live-esiintyminen on miellyttävää kuunneltavaa. Puppa J:n välispiikeistä en ymmärtänyt edelleenkään sanaakaan ja sietämätön kuumuus ajoi pahoille teille, sillä Asan potkaistua esiintyjäin vilvoittamiseen suunniteltu ves'pullo kieri kohti lavanreunaa lipastin kyseisen putelin parempaan talteen. Sori AsaMasa. Mut sulla oli bissee.
Kaikenkaikkiaan koko keikkaa voisin kuvailla yhdellä sanalla: riemastuttava. Sitä Jätkäjätkien lavakarkelointi parhaimmillaan on.

Koska Tavastian juomavalikoima oli keskikaljaa keppanakastikkeella, asia korjattiin eduskuntatalon takana St. Urho's Pubissa (jällehen kiitosta, jäsen S, ilman sinua en lie olisi missään). Havainnollistan.

Ka, tässäpä särvin Hoegaardenia nimikkotuopistansa. 

 

 

Hoegaarden on maukas ja raikas vehnäolut ja teille olutta epäileville: vitun herkullista oikeesti. Tuoppi tosiaan on hillittömän kokoinen vaan ei tilavuudeltansa ylitä puolta litraa kuitenkaan. Paksu pohja, muoto sekä tanakat reunat antavat vaikutelman aevan helkkaristi isommasta määrästä nestettä. Oveluutta, perkele. Kumosin myös yhden kappaleen siideriä. Black Rat oli uusi, mutta aika mitäänsanomaton tuttavuus. Maistui ihan tavan kuivalta omenasiideriltä, eikä edes kovin hyvältä sellaiselta. Peruskauraa. Mut koska tää ei ole olut- eikä siideriblogi, en tarinoi täällä mitään sen enempää aiheesta.

Lauantaina koitti Kivenlahti Rock, joka järjestettiin nimestään huolimatta Leppävaarassa. Tämä kävi hyvin, sillä Huopiksesta, josta junaan itseni useimmiten siirrän, on tietyillä junilla Lepuskiin vain yhden pysäkin mittainen matka. Toimii. Leppävaarasta kauhukaksikko S&L nouti ruoan muodossa energiaa päivän koitokseen ja siirtyi festarialueelle, jossa aloittelikin jo The Mama King.

 (kuva: soundi.fi)

Nokkelimmat-pokkelimmat teistä varmaan ja hoksasivat irstaalla ilmeellä kuorrutetun hattupään: von Hertzenin Kiehän se siinä! Itse en ollut koko bändistä tiennyt/kuullut/haistanut mitään etukäteen, mutta tutun hahmon kohtaaminen riveissänsä sai olon kotoisammaksi ja vähemmän eksyneeksi. Melko rouheella soundilla laskettava kokoonpano, kappaleista ei tosin jäänyt mieleen kovinkaan moni, mutta aion tutustua lähemmin lähiaikoina.

Seuraavana esiintyi isolla lavalla hyvin mikemonroemaisella otteella veivaava Reckless Love. Koska tämä ei herättänyt alunalkujaankaan kauhean suurta kiinnostusta asianomaisessa seuralaisineen, päätyi nälkäinen kahden hengen vituhippilauma haukkaamaan välipalaa Rasta Chefin tofuburgerin muodossa. Burgeri oli varsin maukasta, mutta mietityttämään jäi, että mikä muu siitä tekee "rastaa" kuin sinne tänne kenties tipahdelleen locksikarvat yhden kojunpitäjän päästä? Ital-ruokaa se ei ainakaan suolasta ja muista ainesosista päätellen ollut.

Kun Reckless Love oli lopettanut tunnin verran kestäneen 80-luvun, siirryimme Fosters-lavalle odottelemaan Raappanan esiinmarssia. Vaikka isotukkaisten ja tiukkahousuisten poikien meininki aiheutti allekirjoittaneessa lähinnä huvittuneisuutta, näytti niillä olevan yleisöä. Joka sukupolvella on oma glamrockinsa.

(Kuva: fi-reggae.com)

Ehdin jo ennen keikan alkua harmistua hieman livebändin loistamisesta poissaolollaan. Sound Explosion Band oli edellisenä päivänä soittanut Jukka Pojan taustaorkesterina ja arvatenkin Poikineen päivineen siirtynyt lauantaiksi muualle esiintymään. DJ:n virkaa toimittikin siis (kuvassa bottom-miehenä) Leimasin, letkeästi kuin reggaekompin ruumiillistuma. Raappana esiintyi tuttuun tyyliinsä hymyillen läpi keikan. Onko tolla jätkällä huonoja päiviä ollenkaan, se näyttää aina niin onnelliselta? Keikka oli pirteä ja tanssahtelinkin itseni keskipäivän paahteessa läkähdyksiin, Onneksi tapahtumassa oli kaksikin vesipistettä.

 Raappanan jälkeen esiintyi isolla lavalla Laura Närhi, joka ei myöskään herättänyt sen kummempia tuntemuksia. Jaksamisen puutteesta jäi myös alunperin kiinnostanut, Fosters-lavalla mölissyt myGrain vähän puolivillaiseksi kokemukseksi. Bändin setti vaikutti muutenkin jotenkin löysältä ja ponnettomalta. Sääli, levyllä noista ihan jopa tykkäänkin. Tätä seurasi vuorostaan isolla lavalla Rhino Bucket, joka oli ihan AC/DC/AD/HD, eikä viehättänyt. Tämä kolmen ei-niin-kiinnostavan esiintyjän kombo oli tehokasta nurmikollamakoiluaikaa. Festarit on siis koettu myöskin syväluodaten vaaka-asennosta, ruohonjuuritasolta. Väliajat kulutettiin myös tehokkaasti syömällä kaikkea tielle osuvaa.

Siitäpä sitten valuimme pikkuhiljalleen pienempää lavaa kohti tarkastellaksemme Palefacen setin. Iso, äänekäs mies ja vallan mainio esiintyjä. Patinoitunut runomies kivittää sokkelia. Livebändin kanssa esiintyminen oli miellyttävää, Tuomo Prättälä on ihan näppärä muusikko, vaikkei soolomatsku hurjasti säväytäkään (tai no limainen soul ny aina säväyttää, mut väärällä tavalla).

Karri-koira ei ollut ehtinyt vielä edes lopettaa runonlausuntaansa, kun tuli jo kiire ison lavan tykö. Eturivi oli jo täynnä, joten muurauduin tiiviisti kakkosriviin. Edessä kaksi "Ny loppu juomine, aletaa ryyppää"-paitaista nuorta naarashenkilöä näytti kyllästyneiltä ja toivoin salaa niiden siirtävän itsensä pienemmän lavan eteen ennen kuin lauteille kapuaisi....

(kuva: Markus Paajala)

...(kamarimusiikkiorkesteri) Stam1na! Poikain lavakarisma ja vähintään Jätkäjätkien tasoinen kaaosteorian havainnollistaminen estradilla purevat lemiläiset hampaansa joka kerta vaan pidemmälle lihaan. Yhtye täytti tuona päivänä kulmikkaat viisitoista vuotta, onnea vaan tyypeille. Tällä keikalla sisäinen riehuhirviö läksi sitten irti kaikista henkseleistä. Tämä kosti itsensä ihan saatanan kipeillä kintuilla ja kävelemisen vaikeudella. Pääsinpä muuten siihen eturiviin, kun ne Kyllästyneet tajusivat, ettei se illan toisiksi viimeinen esiintyjä olekaan isolla, vaan pienellä lavalla.

Poistuttiin alueelta Stam1nan jälkeen paristakin syystä. Ensimmäisenä niistä syistä Petri Nygård. Oli joskus peruskouluaikoina olevinaan hiton hauska läppä, nyt ei jaksanut naurattaa. Mutta ovelaan markkinarakoon se jätkä on mulkkunsa sohaissut, myönnettäköön se toki. Yleisöä virtasi paikalle vielä siinäkin vaiheessa, kun oltiin itse lipumassa porteista ulos ja tästä päättelin ison osan ostaneen lipun vain Nygårdin esitystä varten. Toinen syy poistumiseen oli särkevät jalat ja auringossa punaisiksi transformoituneet palamiskohdat. Ei me oltais jaksettu enää, vaikka Nygårdin ajan oltaisiinkin odoteltu kädet ristissä hiljaa puun juurella manaten kestävyyttä. Illan viimeinen akti, Apulanta, kiinnosti vain nostalgia-arvonsa vuoksi ja vaakakupissa painoikin siis poistuminen kohti metelittömiä metsästysmaita, jalkoja lepuuttamaan. Turvaan.

Siinäpä keikkareportaasia kerrakseen. Nyt jatkan ätäkän espressoni särpimistä.

Illu höhöhö

Enpä oo aikoihin tehny mitään Adobe Illustratorilla. Ennen näitä. Ensinnä tunnelmia aamupask...saniteettitilavierailulta.

 

 Hätänen väkerrys, saakeli ko piti tuosta johonnii avautua. Moi naapurit! Sit jotain vähän suuritöisempää, jonka viimeistelin ihan tuossa minuutteja sitten (kyllä, oon vapaaehtosesti LAUAN-VITUN-TAINA hereillä tällä kellonlyömällä).

Jehna! Nyt meen takas nukkumaan. Median uudissanapostaus tekee tuloansa, jahka viitsin. Siihen asti, te kaikki viisi lukijaani, siihen asti...

Silta Atlantikselle: Vaan kuinkas sitten kävikään?

Hoksattuani (ihan liian lähellä deadlinea) että on olemassa tällainen kilpailu, osallistuin siihen Vääntämällä sarjakuvvee perse ruvella. Tarinahan alkaa siis näin.


Ja päättyy kenties näin (klikkaamalla hieman laajemmaksi saattakaatten):

 Tekijänoikeudet luonnollisesti meikän, mitä nyt hieman lainasin mainoita lyriikkaa vähäisesti viimeiselle sivulle. Tadaa!

Viiksien havinaa

Herra varjele, olen taas kipeänä, vasta parannuttuani. Verbaalinen akrobatia on kuumeen kuorruttamille aivoille aivan liian haastava suoritus.


Halajaisin blogin sävyttämistä kuvin. Tästä ei tosin tule hevon genitaalia, en nähkääs omista kameraa. Olen hukannut sen. Toivon, ettei sisältänyt liian arkaluontoista matskua ilahduttaen niin stanasti löytäjäänsä. Kameran seuraksi Hukkaan on joutunut mm. edesmennyt muistitikku, jonkinlainen määrä kotiavaimia, muita avaimia, kaikki kivat ulkovaatekappaleet, mp3-soitin, lukematon summa kuulokkeita, joku ex-puhelin ja isä paratkoon, mun pyörä. Siis. Millainen ihminen hukkaa kokonaisen polkupyörän. Sellainen, joka hukkaa myös kaikki edempänä mainitut. Hävittäminen on melkein yhtä hartaudella suoritettava taitolaji, ko tavaroiden rikkominenkin, uskokaa pois. Molemmissa oon niin taitava, että ois ihan suotavaa saada siitä jotain apurahhaa tai muuta. Epäilen, et mun iho on teflonia. Kaikki käsiin laskeutunut lentää samantien lattialle.


Tällä paskanjauhannalla ei silleen ollut mitään tarkoitusperää, koin levyttämisen jälkeen tarvetta kertoa sisällöttömiä käänteitä maailman tapahtumista elämästäni. Oon alkanut kieritellä mielessäni jonkinlaista teemaa blogille, mut sit mua taas hämäsi joku vitun soijamakkara tai muu ötökkä, enkä saanut tätäkään ajatusta loppuun, saati sitten lausetta. Meinaa tulla ihan lonkalta joku kristillinen ilmaisu taas, monestikohan tässä on vielä lausuttava herran nimi.

Koska mun current moodi on tällä siunaaman sekunnilla

Ens kerralla mainostan yhtä tunteella
ja irvokkuudella ko toi heppa mut en
tällä kertaa omia juttujani. Paskansuoltamisen
kiintiö tältä erää täynnä. Tässä mitään järkeä ollu.

(Kuva http://nobodyreadsthis.co.uk)

Cave

Nyt te kaikki mainontaa vastaan saarnaavat pikku anarkistin perkeleet, silmät ja korvat kiinni, sillä seuraa irvokkaan rietas ! MAINOS !

Tai no ei mitään taloudellista hyötyä tavoitteleva mainos, mutta katsokaa silti. Nimittäin meikän DeviantArt-tunnuksen uusimmat lapsukaiset. Tämä lause on linkki. Oon aika ylypiä äite nyt kyllä. Nuo kun vielä saisi vähintään A2-kokoisina purjekankaalle niitattuina maalauksina seinälle tai Kaapelitehtaan näyttelytilaan niin vitti sentäs.

Kevät saa
minä en

Muistista ja sen välttämättömyydestä ja vähän sentimentaalisuudestakin

Vanhukset harvakseltaan kanniskelevat kännyköitä mukanaan. Useilla heistä on vielä lankapuhelin ja puhelimen funktio on puhuminen, ei mukanakanniskelu ja multitoiminnot. Heitä tavoittelevalle (nuorelle polvelle) tämä aiheuttaa silloin tällöin huolta ja harmia, kun lenkille kipittänyt mummokulta ei vastaa puhelimeen, joka nököttää eteisnaulassa käsilaukussa (perustuu tositapahtumiin).

Kännykästä on tullut osa ihmistä. Tavoitettavissa oleminen on perustarve.

Musta tuntuu, että pikkuhiljaa alan ymmärtää noita vanhuksia. Ja joo, kanniskelen neuroottisesti mukanani pikku nokialaista, jossa on kissatarroista jääneitä liimajälkiä, mutta mun tapauksessa tää ei liitykään puhelimeen vaan toiseen näppärään pikkuesineeseen.


Muistitikkuun.

Graafista alaa opiskellessani tutustuin tuohon tiedostoinsiirron pioneeriin. Mulla ei ollut omaa tikkua, mutta aina jollain tikulla tuli siirrettyä dataa koneesta x koneeseen z. Jossain vaiheessa sain ihan oman tikun jostain kautta käsiini, mutta säälittävän vähälle käytölle se jäi. Mikä taas kosti itsensä sillä, että aina mun tiedostot oli väärässä paikassa väärään aikaan.

Mä en ikinä oikein sisäistänyt tämän hyödykkeen hienoutta. Se oli aivan liian helppo unohtaa ottaa mukaan. Kenties jopa alitajuisesti vastustin sitä, sillä olin tottunut tekemään asiat vaikeimman kautta, suomalaisittain. Jos joku tiedosto piti saada johonkin suuntaan liikkumaan, väänsin sen aina menemään sähköpostin liitetiedostona tai muuten vaan todella vaikeasti ja hitaasti ja, no, aika vitun typerästi. Mutta koska periaate oli jyrkkä kuin jonkun lahtelaisen kenkäkaupan liukuportaat, jäi tikku unohduksiin.

Nyt tällä hetkellä käyttämäni kone on ylikuormittunut ja laskemaisillaan allensa. Jouduin siis pakosta kaivamaan esiin tikun ja siirtämään tärkeitä kuva- ja muita tiedostoja sille. Nyt, kun oon täyttänyt tosta kuudestatoista gigasta neljä, tuntuu siltä, että oikeastaan se onkin oikein kiva vempele. Söpökin. Siinä on oranssi, vilkkuva valokin.

Herkässä mielentilassa jopa nimesin sen uudestaan. Tervetuloa perheeseen, Kalikka. Ja pikkuveljensä, kaksigigainen Kalikka II.

Kas perkelettä

Laittelenpa parhaillansa ulkoasua uusiksi. Koodasin nettisivuja viimeksi vuosisata sitten ja graafisen suunnittelunkin skillsit ain't so mad either. Lisäksi hiiri, touchpad ja Wacom kaikkine kosketuspintoineen paiskovat kursoria säälimättömästi pitkin näytön kaksiulotteista laajuutta.

Ehkä jatkan myöhemmin ja räjäytän tajuntaa jollain muulla osaamisen osa-alueella.


Current mood:

"The Giant Anteater and regular anteaters have no teeth. Their physical digestion is aided by the pebbles and debris that they consume when they ingest insects." Wikipedia






Voi mussukoita. Hampaattomia mussukoita.

Hassunhauskana yllätysbonuksena tuotosta eiliseltä. Ihmiset saa Facebookissa hämääviä, fallisia näköharhoja tämän kuvan thumbnailista.

Esittelyjen aika ei ole ohi

Julistin taannoin pyhää vihaa internetin herkkään anaaliin penetroitunutta, itsensä-ja-kotinsa-ja-meikkinsä-ja-hiustensa-ja-omien-naamakuvainsa-esittely-blogaamisten kylmää fistfuckia kohtaan. Vähänpä siinä vaiheessa tiesin, sillä olinhan pyörtävä periaatteeni. Elämän hauskain käänteiden seuraamiseen ja raportointiin keskittyäkseni on kohteliaisuuden ja attentionwhoreamisen nimissä käytävä läpi jonkinlainen "Hei kaikki sporttiset alaikäiset karvattomat miehet jotka pitävät pitkistä kävelyistä elokuisella rannalla, Turun murteesta ja kynttiläviini-illallisista"-esittely.

Harmillista, ettei mun suorastaan tangokuninkaallinen karisma riitä videoesittelyn tekemiseen.

 Heippa! Sporttiset ukot jne jne.

Allekirjoittaneen seksiä tihkuva promokuvamateriaali viestii kuvauskohteen huolellisesta ja siististä habituksesta. Kuvassa hän jäystää omaa vaatetustaan, nälissänsä lie.

Kuvassa esiintyvä henkilö on parhaillaan nauttinut yliannostuksen m.netin turhuuspalstaa ja erinäisiä virvokkeita. Itsestään mielellään kolmannessa persoonassa puhuva tahi kirjoittava sankarimme näyttää erehdyttävän runsain mitoin rehupersehipiltä ja toki luomumpaa ja e-koodittomampaa elintarviketta eineenmetsästysretkillään halajaakin. Saarnaus (blogin nimestä huolimatta) ei kuitenkaan tapoihinsa kuulu ja siksi yrittääkin hän vaikuttaa ainoastaan omaan hiilijalanjälkeensä. Tarpeeksi työmaan perkelettä siinäkin. Blogi saattaa tulevaisuudessa sivuta pohdintoja aihepiiriin liittyen.

Perseensä on kyseinen sankari ehtinyt levähdyttää ympäri Suomen maata. Perseen koosta se ei tosin ole kiinni vaan asuinpaikkain muutoksista. Nähtynä on Pirkanmaata ja Hämettä, nyt on testivuorossa ihan vallan syvä eteläinen Suomi.

Elämäniloa ystävällemme tuotta sosiaalisen elämän lisäksi kaikenlainen taidetta sivuava. Myös se, mitä ei Perussuomalaisten vaaliohjelmassa määritelty taiteeksi. Musiikin ja valokuvataiteen tuottamisen jättää sankarimme tosin mielellään ihan muiden tehtäväksi ja nöyrtyy olemaan itse yleisönä.

Disauttaa rankasti asioiden liian vakavasti ottamista, välinpitämättömyyttä ja ilkeitä ihmisiä yhyy. Ei ymmärrä helsinkiläisten kiirettä, koska täällä kulkee bussit ja junat ja metrot ja sporat ja taksit ja pyörät ja autot ja jalat ja hevoset keskimäärin paremmin kuin missään muualla Suomessa terv. nimim. kokemusta_on_runsain_mitoin_90 Ei ole koskaan eläessään, kuuna kullanvalkeana keilannut, mutta haluaisi kokeilla.

Huhhuh. Luontevaa, kuten omasta itsestä puhuminen aina. Toistaiseksi tämä tullee olemaan ainoa itsestäni julkaisema kuva tässä blogissa.






Huijasin

"mikko_mallikas.JPG"

Baww

Eilinen voitto liikuttaa mua kyyneliin asti. Tällaisina hetkinä pieni ihminen toivoo, omaavansa (voi hyvät surkeat miten huonosti siedänkään sanontaa "jonkin omaaminen") Vesa Keskisen silmäpussit joihin säilöä ilonkyyneleensä myöhempäin aikojen varalle.

Nyt taas joutuu sietämään kahta ihmisryhmää, joilla molemmilla on intohimoinen suhde urheiluun/politiikkaan/euroviisuihin/maailman tapahtumiin. Toiset huutaa himoissansa kurkku suorana, kuinka niitä ei kiin-nos-ta jokin edellämainituista, "ÄLKÄÄ tulko kertomaan mulle", kiljuvat he täyttäen sosiaalisen median seinät ja muutkin tasaiset pinnat, loukkaantuen henkilökohtaisesti jokaisesta Suomen lipusta/vaalilauseesta/mainoksesta/keskustelupalstasta unohtaen, etteivät valitettavasti ole internetin tahi maailman ainoita ihmisiä.


Toinen ihmisryhmä on ne, jotka tosiaan muistavat sen finaaliin asti ja voittoon pääsemisen. Ja muistavat. Ja muistavat. Ja muistavat. 2011 nevö forget. Joka helevetin baarissa ja foorumilla ja niemessä, notkossa, saarelmassa ja sateenkaaria paskovien yksisarvisten universumissa on vähintään yksi kappale tällaisia. Turpaan kaikkia, jotka rohkenevat muistuttaa tappion vuosista. Niih!

Ka, kesä on tullut. Hälytyskeskukseen on tehty (pääkaupunkiseudulla) n. 40 ilmoitusta itsensäpaljastajista.




Loppuun Photoshop-piirtopöytä-vastaväri-harjoitelma. Klikaten isommaXi.

Juotsä ton kahvin vai et / Bratislavan tuska

Ennenkuin kitaristin kylmä käsi minut raakain ottein koneen ääreltä riistää, ilmaisen huoleni illan jääkiekko elikkäz jäkis eli siis lätkä on parasta huumetta (666) -testosteroniparaatille.

Miten meidän nyt käy, jos Suomi voittaa kultaa? Mihin katoaa "-95 never forget", minne nyt virtaavat ne hieman katkerana kylmiin grillimakkaraperunoihin ("ny rillataa", toim. huom.) aiemmissa turnauksissa valutetut salaiset pettymyksen kyyneleet, kun hopea merkitsee häviötä?

Euroviisuissa tuli, itsensäpaljastajan sanoin, takkiin. Mut Q! Se ei riitä! Kauhu väräjää mielessäni kuin jännitystarinan ruumis öisen lammen rantavedessä. Apua.

Granlund
oi ethän
ilmaveivaa
kuin
ehkä korkeintaan

Kiekon katsomoon

(No ei vais. Meikä syö tänään sormenkynsien loppuessa varpaankynsiä ja kiipeilee seinillä matsin aikana. Onneksi on ööliä.)

Härö I eli mistä kaikki sai alkunsa

Kaiken pahan alku ja juuri ja kohtu on sarjakuvablogit.com, jonka yours truly koki vallan riittämättömäksi paikaksi levittää paatoksen, 666, sanomaa internetin syntisessä luolastossa.

Jos etsit tyylivihjeitä, tutoriaaleja, opetusvideoita, reseptejä, zeniläistä mielenhallintaa, viisautta, askarteluvinkkejä, raskaustunnelmointia, vegaaniopasta, eettistä harmoniaa, hyvää musiikkia, huonoa musiikkia, maahanmuuttokritiikkiä, herran sanaa, roolipelejä, valoa ja keveyttä elämääsi, pätevää sisältöä, lämmintä käpälää, empatiaa,  kahvia ja pullaa tai oikeastaan ihan mitä tahansa muuta, kuin edellä mainittuja, on varmaan parasta, että klikkaat varmuuden vuoksi parikin kertaa nuolta, joka johtaa, herran tähden, pois täältä, edellisille sivustoille. Turvaan. Huhhuh.

Tämä ei ole laihdutusblogi. Tämä ei ole mielipideblogi. Tämä ei ole vaateblogi, ei meikkiblogi, ei askartelupaskartelublogi eikä ees, pyhä isä paratkoon, minkään valtakunnan aihepiiriä esittelevä blogi.

Nyt kun on käyty varsin puuhakkaasti läpi kaikki, mitä tää blogi ei ole, voisin yrittää johtaa lukijoita harhaan kertomalla, mikä tän pointti on.

No,

lähinnä aion sylkäistä tänne satunnaisia mielentuotoksiani tekstin muodossa. Miksi? No koska voin! Ka, riemun määrää internetin saloissa, kun jokainen voi anonyymisti tahi tekaistuin henkilöllisyyksin syytää syövereistään aivan mitä tahansa. Mieleni soljuvasta ulostemassasta ken selvän saa, hän itseään selkään taputtakoon. Purkaessani elämän havaintoja minusta (minä en havaitse elämää, toisinpäin) pyrin myös satunnaisesti viihdyttämään sitä, joka päättää ensimmäiset tekstirivit tavailtuaan olla raivokkaasti backspacettamatta takaisin sinne mistä tulikin.

Lienee viisainta lopettaa, ennenkuin lähtee ihan kokonaan käsistä tämä.




Mit vit suljin juuri kaikki ikkunat ja taustakuvaksi vaihtunut oli eräänkin keppostelijan mielestä ilmeisen eroottinen T. Jutila.

Katsokaa sitä. Jumala on laskeutunut keskellemme ja olemuksensa pyhyydellä siunannut blogaajaurani alkumetrit.


Katsokaa nyt sitä.




Katsokaa.










(kuva Jarno Juuti/Iltalehti)