Silta Atlantikselle: Vaan kuinkas sitten kävikään?

Hoksattuani (ihan liian lähellä deadlinea) että on olemassa tällainen kilpailu, osallistuin siihen Vääntämällä sarjakuvvee perse ruvella. Tarinahan alkaa siis näin.


Ja päättyy kenties näin (klikkaamalla hieman laajemmaksi saattakaatten):

 Tekijänoikeudet luonnollisesti meikän, mitä nyt hieman lainasin mainoita lyriikkaa vähäisesti viimeiselle sivulle. Tadaa!

Viiksien havinaa

Herra varjele, olen taas kipeänä, vasta parannuttuani. Verbaalinen akrobatia on kuumeen kuorruttamille aivoille aivan liian haastava suoritus.


Halajaisin blogin sävyttämistä kuvin. Tästä ei tosin tule hevon genitaalia, en nähkääs omista kameraa. Olen hukannut sen. Toivon, ettei sisältänyt liian arkaluontoista matskua ilahduttaen niin stanasti löytäjäänsä. Kameran seuraksi Hukkaan on joutunut mm. edesmennyt muistitikku, jonkinlainen määrä kotiavaimia, muita avaimia, kaikki kivat ulkovaatekappaleet, mp3-soitin, lukematon summa kuulokkeita, joku ex-puhelin ja isä paratkoon, mun pyörä. Siis. Millainen ihminen hukkaa kokonaisen polkupyörän. Sellainen, joka hukkaa myös kaikki edempänä mainitut. Hävittäminen on melkein yhtä hartaudella suoritettava taitolaji, ko tavaroiden rikkominenkin, uskokaa pois. Molemmissa oon niin taitava, että ois ihan suotavaa saada siitä jotain apurahhaa tai muuta. Epäilen, et mun iho on teflonia. Kaikki käsiin laskeutunut lentää samantien lattialle.


Tällä paskanjauhannalla ei silleen ollut mitään tarkoitusperää, koin levyttämisen jälkeen tarvetta kertoa sisällöttömiä käänteitä maailman tapahtumista elämästäni. Oon alkanut kieritellä mielessäni jonkinlaista teemaa blogille, mut sit mua taas hämäsi joku vitun soijamakkara tai muu ötökkä, enkä saanut tätäkään ajatusta loppuun, saati sitten lausetta. Meinaa tulla ihan lonkalta joku kristillinen ilmaisu taas, monestikohan tässä on vielä lausuttava herran nimi.

Koska mun current moodi on tällä siunaaman sekunnilla

Ens kerralla mainostan yhtä tunteella
ja irvokkuudella ko toi heppa mut en
tällä kertaa omia juttujani. Paskansuoltamisen
kiintiö tältä erää täynnä. Tässä mitään järkeä ollu.

(Kuva http://nobodyreadsthis.co.uk)

Cave

Nyt te kaikki mainontaa vastaan saarnaavat pikku anarkistin perkeleet, silmät ja korvat kiinni, sillä seuraa irvokkaan rietas ! MAINOS !

Tai no ei mitään taloudellista hyötyä tavoitteleva mainos, mutta katsokaa silti. Nimittäin meikän DeviantArt-tunnuksen uusimmat lapsukaiset. Tämä lause on linkki. Oon aika ylypiä äite nyt kyllä. Nuo kun vielä saisi vähintään A2-kokoisina purjekankaalle niitattuina maalauksina seinälle tai Kaapelitehtaan näyttelytilaan niin vitti sentäs.

Kevät saa
minä en

Muistista ja sen välttämättömyydestä ja vähän sentimentaalisuudestakin

Vanhukset harvakseltaan kanniskelevat kännyköitä mukanaan. Useilla heistä on vielä lankapuhelin ja puhelimen funktio on puhuminen, ei mukanakanniskelu ja multitoiminnot. Heitä tavoittelevalle (nuorelle polvelle) tämä aiheuttaa silloin tällöin huolta ja harmia, kun lenkille kipittänyt mummokulta ei vastaa puhelimeen, joka nököttää eteisnaulassa käsilaukussa (perustuu tositapahtumiin).

Kännykästä on tullut osa ihmistä. Tavoitettavissa oleminen on perustarve.

Musta tuntuu, että pikkuhiljaa alan ymmärtää noita vanhuksia. Ja joo, kanniskelen neuroottisesti mukanani pikku nokialaista, jossa on kissatarroista jääneitä liimajälkiä, mutta mun tapauksessa tää ei liitykään puhelimeen vaan toiseen näppärään pikkuesineeseen.


Muistitikkuun.

Graafista alaa opiskellessani tutustuin tuohon tiedostoinsiirron pioneeriin. Mulla ei ollut omaa tikkua, mutta aina jollain tikulla tuli siirrettyä dataa koneesta x koneeseen z. Jossain vaiheessa sain ihan oman tikun jostain kautta käsiini, mutta säälittävän vähälle käytölle se jäi. Mikä taas kosti itsensä sillä, että aina mun tiedostot oli väärässä paikassa väärään aikaan.

Mä en ikinä oikein sisäistänyt tämän hyödykkeen hienoutta. Se oli aivan liian helppo unohtaa ottaa mukaan. Kenties jopa alitajuisesti vastustin sitä, sillä olin tottunut tekemään asiat vaikeimman kautta, suomalaisittain. Jos joku tiedosto piti saada johonkin suuntaan liikkumaan, väänsin sen aina menemään sähköpostin liitetiedostona tai muuten vaan todella vaikeasti ja hitaasti ja, no, aika vitun typerästi. Mutta koska periaate oli jyrkkä kuin jonkun lahtelaisen kenkäkaupan liukuportaat, jäi tikku unohduksiin.

Nyt tällä hetkellä käyttämäni kone on ylikuormittunut ja laskemaisillaan allensa. Jouduin siis pakosta kaivamaan esiin tikun ja siirtämään tärkeitä kuva- ja muita tiedostoja sille. Nyt, kun oon täyttänyt tosta kuudestatoista gigasta neljä, tuntuu siltä, että oikeastaan se onkin oikein kiva vempele. Söpökin. Siinä on oranssi, vilkkuva valokin.

Herkässä mielentilassa jopa nimesin sen uudestaan. Tervetuloa perheeseen, Kalikka. Ja pikkuveljensä, kaksigigainen Kalikka II.

Kas perkelettä

Laittelenpa parhaillansa ulkoasua uusiksi. Koodasin nettisivuja viimeksi vuosisata sitten ja graafisen suunnittelunkin skillsit ain't so mad either. Lisäksi hiiri, touchpad ja Wacom kaikkine kosketuspintoineen paiskovat kursoria säälimättömästi pitkin näytön kaksiulotteista laajuutta.

Ehkä jatkan myöhemmin ja räjäytän tajuntaa jollain muulla osaamisen osa-alueella.


Current mood:

"The Giant Anteater and regular anteaters have no teeth. Their physical digestion is aided by the pebbles and debris that they consume when they ingest insects." Wikipedia






Voi mussukoita. Hampaattomia mussukoita.

Hassunhauskana yllätysbonuksena tuotosta eiliseltä. Ihmiset saa Facebookissa hämääviä, fallisia näköharhoja tämän kuvan thumbnailista.

Esittelyjen aika ei ole ohi

Julistin taannoin pyhää vihaa internetin herkkään anaaliin penetroitunutta, itsensä-ja-kotinsa-ja-meikkinsä-ja-hiustensa-ja-omien-naamakuvainsa-esittely-blogaamisten kylmää fistfuckia kohtaan. Vähänpä siinä vaiheessa tiesin, sillä olinhan pyörtävä periaatteeni. Elämän hauskain käänteiden seuraamiseen ja raportointiin keskittyäkseni on kohteliaisuuden ja attentionwhoreamisen nimissä käytävä läpi jonkinlainen "Hei kaikki sporttiset alaikäiset karvattomat miehet jotka pitävät pitkistä kävelyistä elokuisella rannalla, Turun murteesta ja kynttiläviini-illallisista"-esittely.

Harmillista, ettei mun suorastaan tangokuninkaallinen karisma riitä videoesittelyn tekemiseen.

 Heippa! Sporttiset ukot jne jne.

Allekirjoittaneen seksiä tihkuva promokuvamateriaali viestii kuvauskohteen huolellisesta ja siististä habituksesta. Kuvassa hän jäystää omaa vaatetustaan, nälissänsä lie.

Kuvassa esiintyvä henkilö on parhaillaan nauttinut yliannostuksen m.netin turhuuspalstaa ja erinäisiä virvokkeita. Itsestään mielellään kolmannessa persoonassa puhuva tahi kirjoittava sankarimme näyttää erehdyttävän runsain mitoin rehupersehipiltä ja toki luomumpaa ja e-koodittomampaa elintarviketta eineenmetsästysretkillään halajaakin. Saarnaus (blogin nimestä huolimatta) ei kuitenkaan tapoihinsa kuulu ja siksi yrittääkin hän vaikuttaa ainoastaan omaan hiilijalanjälkeensä. Tarpeeksi työmaan perkelettä siinäkin. Blogi saattaa tulevaisuudessa sivuta pohdintoja aihepiiriin liittyen.

Perseensä on kyseinen sankari ehtinyt levähdyttää ympäri Suomen maata. Perseen koosta se ei tosin ole kiinni vaan asuinpaikkain muutoksista. Nähtynä on Pirkanmaata ja Hämettä, nyt on testivuorossa ihan vallan syvä eteläinen Suomi.

Elämäniloa ystävällemme tuotta sosiaalisen elämän lisäksi kaikenlainen taidetta sivuava. Myös se, mitä ei Perussuomalaisten vaaliohjelmassa määritelty taiteeksi. Musiikin ja valokuvataiteen tuottamisen jättää sankarimme tosin mielellään ihan muiden tehtäväksi ja nöyrtyy olemaan itse yleisönä.

Disauttaa rankasti asioiden liian vakavasti ottamista, välinpitämättömyyttä ja ilkeitä ihmisiä yhyy. Ei ymmärrä helsinkiläisten kiirettä, koska täällä kulkee bussit ja junat ja metrot ja sporat ja taksit ja pyörät ja autot ja jalat ja hevoset keskimäärin paremmin kuin missään muualla Suomessa terv. nimim. kokemusta_on_runsain_mitoin_90 Ei ole koskaan eläessään, kuuna kullanvalkeana keilannut, mutta haluaisi kokeilla.

Huhhuh. Luontevaa, kuten omasta itsestä puhuminen aina. Toistaiseksi tämä tullee olemaan ainoa itsestäni julkaisema kuva tässä blogissa.






Huijasin

"mikko_mallikas.JPG"

Baww

Eilinen voitto liikuttaa mua kyyneliin asti. Tällaisina hetkinä pieni ihminen toivoo, omaavansa (voi hyvät surkeat miten huonosti siedänkään sanontaa "jonkin omaaminen") Vesa Keskisen silmäpussit joihin säilöä ilonkyyneleensä myöhempäin aikojen varalle.

Nyt taas joutuu sietämään kahta ihmisryhmää, joilla molemmilla on intohimoinen suhde urheiluun/politiikkaan/euroviisuihin/maailman tapahtumiin. Toiset huutaa himoissansa kurkku suorana, kuinka niitä ei kiin-nos-ta jokin edellämainituista, "ÄLKÄÄ tulko kertomaan mulle", kiljuvat he täyttäen sosiaalisen median seinät ja muutkin tasaiset pinnat, loukkaantuen henkilökohtaisesti jokaisesta Suomen lipusta/vaalilauseesta/mainoksesta/keskustelupalstasta unohtaen, etteivät valitettavasti ole internetin tahi maailman ainoita ihmisiä.


Toinen ihmisryhmä on ne, jotka tosiaan muistavat sen finaaliin asti ja voittoon pääsemisen. Ja muistavat. Ja muistavat. Ja muistavat. 2011 nevö forget. Joka helevetin baarissa ja foorumilla ja niemessä, notkossa, saarelmassa ja sateenkaaria paskovien yksisarvisten universumissa on vähintään yksi kappale tällaisia. Turpaan kaikkia, jotka rohkenevat muistuttaa tappion vuosista. Niih!

Ka, kesä on tullut. Hälytyskeskukseen on tehty (pääkaupunkiseudulla) n. 40 ilmoitusta itsensäpaljastajista.




Loppuun Photoshop-piirtopöytä-vastaväri-harjoitelma. Klikaten isommaXi.

Juotsä ton kahvin vai et / Bratislavan tuska

Ennenkuin kitaristin kylmä käsi minut raakain ottein koneen ääreltä riistää, ilmaisen huoleni illan jääkiekko elikkäz jäkis eli siis lätkä on parasta huumetta (666) -testosteroniparaatille.

Miten meidän nyt käy, jos Suomi voittaa kultaa? Mihin katoaa "-95 never forget", minne nyt virtaavat ne hieman katkerana kylmiin grillimakkaraperunoihin ("ny rillataa", toim. huom.) aiemmissa turnauksissa valutetut salaiset pettymyksen kyyneleet, kun hopea merkitsee häviötä?

Euroviisuissa tuli, itsensäpaljastajan sanoin, takkiin. Mut Q! Se ei riitä! Kauhu väräjää mielessäni kuin jännitystarinan ruumis öisen lammen rantavedessä. Apua.

Granlund
oi ethän
ilmaveivaa
kuin
ehkä korkeintaan

Kiekon katsomoon

(No ei vais. Meikä syö tänään sormenkynsien loppuessa varpaankynsiä ja kiipeilee seinillä matsin aikana. Onneksi on ööliä.)

Härö I eli mistä kaikki sai alkunsa

Kaiken pahan alku ja juuri ja kohtu on sarjakuvablogit.com, jonka yours truly koki vallan riittämättömäksi paikaksi levittää paatoksen, 666, sanomaa internetin syntisessä luolastossa.

Jos etsit tyylivihjeitä, tutoriaaleja, opetusvideoita, reseptejä, zeniläistä mielenhallintaa, viisautta, askarteluvinkkejä, raskaustunnelmointia, vegaaniopasta, eettistä harmoniaa, hyvää musiikkia, huonoa musiikkia, maahanmuuttokritiikkiä, herran sanaa, roolipelejä, valoa ja keveyttä elämääsi, pätevää sisältöä, lämmintä käpälää, empatiaa,  kahvia ja pullaa tai oikeastaan ihan mitä tahansa muuta, kuin edellä mainittuja, on varmaan parasta, että klikkaat varmuuden vuoksi parikin kertaa nuolta, joka johtaa, herran tähden, pois täältä, edellisille sivustoille. Turvaan. Huhhuh.

Tämä ei ole laihdutusblogi. Tämä ei ole mielipideblogi. Tämä ei ole vaateblogi, ei meikkiblogi, ei askartelupaskartelublogi eikä ees, pyhä isä paratkoon, minkään valtakunnan aihepiiriä esittelevä blogi.

Nyt kun on käyty varsin puuhakkaasti läpi kaikki, mitä tää blogi ei ole, voisin yrittää johtaa lukijoita harhaan kertomalla, mikä tän pointti on.

No,

lähinnä aion sylkäistä tänne satunnaisia mielentuotoksiani tekstin muodossa. Miksi? No koska voin! Ka, riemun määrää internetin saloissa, kun jokainen voi anonyymisti tahi tekaistuin henkilöllisyyksin syytää syövereistään aivan mitä tahansa. Mieleni soljuvasta ulostemassasta ken selvän saa, hän itseään selkään taputtakoon. Purkaessani elämän havaintoja minusta (minä en havaitse elämää, toisinpäin) pyrin myös satunnaisesti viihdyttämään sitä, joka päättää ensimmäiset tekstirivit tavailtuaan olla raivokkaasti backspacettamatta takaisin sinne mistä tulikin.

Lienee viisainta lopettaa, ennenkuin lähtee ihan kokonaan käsistä tämä.




Mit vit suljin juuri kaikki ikkunat ja taustakuvaksi vaihtunut oli eräänkin keppostelijan mielestä ilmeisen eroottinen T. Jutila.

Katsokaa sitä. Jumala on laskeutunut keskellemme ja olemuksensa pyhyydellä siunannut blogaajaurani alkumetrit.


Katsokaa nyt sitä.




Katsokaa.










(kuva Jarno Juuti/Iltalehti)